Jep. Sellaisilla olin. Kasasin itseäni koko eilisen päivän ja sinne sitten päädyin. Muiden joukkoon. Ovesta sisään astuessani kuulin pienen vauvan itkua ja puhetta vaipanvaihdosta, lapsen lempimusiikista ja perheen uusista rutiineista. Kyllä vain, siellä oli odottavan ystäväni lisäksi myös pieniä vauvoja äiteineen ja heidän miehiään (?!!).
Ilta oli järjestetty hienosti. Tarjoilut olivat herkullisia ja masukakku oli maittavaa. Itselläni oli ulkopuolinen olo, kuten asiaan tietenkin kuuluukin. Päivänsankari, odottava äiti, suorastaan sädehti keskipisteenä. Kaikki olivat ostaneet äidiksi tulevalle lahjan ja niitä arvottiin ja käytiin läpi vuoroitellen. Ah- ihana, voi miten söpö, nämä tulevat hyvään käyttöön, tämä sopii sisustukseemme, tästä toivon lapsen lempipupua, ynnä muut sanoitukset tulivat illassa hyvin esiin. Sellaista.
Mitäkö minä siellä tein? Istuin ja pureskelin kynsiäni. Tekisi mieli aivan lisätä tänne kuva kynsistäni, jotka eivät ole näin kamalilta näyttäneet sitten ensimmäisen AVA- klinikalla tekemämme vierailun jälkeen. Yritin keskittyä siellä katsomaan Putousta ja muistelemaan vanhan tuttavani kanssa menneitä, mutta aina joku meidät palautti maanpinnalle; "Tulkaa nyt tekin katsomaan tätä tämän vuoden äitiyspakkausta!"
- Ei kiinnosta, olen nähnyt sen jo lukemattomia kertoja KAIKKIEn raskaana olevien ystävieni kotona ja jo syntyneiden lasten päälläkin. Näin teki mieli sanoa, mutta todellisuudessahan hymyilin ja hykertelin muiden tahdissa;
"Voi miten pientä ja ihanaa."
Tekisi mieli karjua, tekisi mieli huutaa, tekisi mieli vajota koomaan.
2 kommenttia:
Olet kyllä ollut hyvin rohkea ja vahva kun olet noille kesteille pystynyt menemään. Itse en olisi voinut kuvitellakaan katsovani pienen pientä vaatetta ja yrittää uskoa, että joskus vielä minäkin saan viikkailla niitä kaappeihimme. Enkä varmaan olisi osannut tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, etten olisi mennyt juhlimaan toisen onnea. Kun meille ei oltu sitä suotu, olin tyytyväisen itsekeskeinen.
-Melinda
Itsekin mietin pitkään, miten näiltä kinkereiltä pystyisin välttymään. Tulisinko jälleen oksennustautiin? Migreenikö iski? Mutta sitten sain muutamaa päivää ennen vauvakutsuja puhelun päivän keskipisteeltä, joka on lapsuudesta saakka parhaimpia ystäviäni ollut ihminen. Hän kysyi vapisevalla äänellä, että olenko tulossa kutsuille. Kerroin hänelle olleeni inseminaatiossa, jonottavani seksuaaliterapeutille, opettelevani hedelmöityshoidot- kirjaa ulkoa ja tutkivani lapsettomuuteen liittyviä käsitteitä ulkoa samaan aikaan, kun 15 henkilöä on tutkinut römpsäni ultralla ja todennut monitoriin viittoen, että kyllä, PCO siellä on. Ihan selvästi.
Sanoin, että jos hän haluaa sekunninsadasosankin ajan raskausaikanaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu, voin tulla hänen juhliinsa ja yrittää ymmärtää, miltä hänestä tuntuu.
Itkimme kumpikin ja se tuntui oikealta. Kasasin itseni. Kutsuilla olo ei ollut luonnollista, mutta tein sen hänen takiaan. Toivon, että hänkin voi jonain päivänä tehdä jotain vuokseni, vaikka ei itse siitä nauttisikaan.
Lähetä kommentti