Terapia, naistenpoli, kaverin vauva

Tänään lähdin töistä liian myöhään, painoin liikaa kaasua ja kaahasin melkein kahdella pyörällä terapiaan. Olin 10minuuttia myöhässä ja läähätin kuin koira päästyäni sisään. Romahdin samantien. Itkua riitti ja terapeuttikin sanoi, että mistä ihmeestä tätä pahaa onnea minulle on laitettu näin paljon samassa paketissa. Olen tietämätön.

Kerroin hänelle koko kuvion
- parisuhteesta
- talosta
- uuden työn aloittamisen jännityksestä (kaikki mitä eniten olen toivonut, on päätynyt jollain tapaa aikaisemminkin kriisiin; parisuhde, vauvan tekeminen, talon remontoiminen... miten tämä voisi päätyä hyvin?!) - lähipiirini vauvoista; syksyllä romahdin kun 11 läheistä olivat raskaana.. No nyt, ne ovat kaikki syntyneet..
 - Vauvaonnittelujen viemisestä
- Siskoni perheonnesta, miten voin olla näin kateellinen vaikka olenkin tosi onnellinen heidän puolestaan! Sain tänään viimeksi puhelun; "ollaan reissussa, kun on nyt tätä lomaa koko sakilla.. tämä isolla perheellä reissaaminen on aika hurjaa.." - Tuli tunne, että niin.. Mulla onkin tosi helppoa. Omasta siskosta on ikävä puhua tähän tyyliin, jotenkin muista ihmisistä ympärillä aina pystyy nälväillä, mutta heistä ei. Ovat onnensa ansaineet. Ei heilläkään ole ollut helppoa joka asia. Mutta miksi silti heillä, vaan ei meillä?
 - Kuukautisteni niukkuudesta, siitä miten ne sunnuntaina alkoivat ja humps- muutamassa tunnissa ne olivat ohitse! Voin lähes todeta, että jollen (tietenkin olen!) vaihtaisi sidettä, olisi yksi kuukautissuoja riittänyt näihin "menkkoihin".

 Ja hups, 50minuuttia ei tahtonut riittääkään.

 Kävimme yhdessä naistenpolin puolella juttelemassa kuukautisteni niukkuudesta. Primolutin pitäisi olla tehokkaampi, kuin terolutin, mutta tässä ollaan. Mitä nyt? Pitääkö annosta nostaa ensi kiertoon? Itkin ja sanoin, että siinä kierrossa on kaikki pelissä. Olen odottanut sitä kiertoa nyt koko elämäni, eikö nyt jo pitäisi antaa meillekin edes se mahdollisuus! Hoitaja lupasi konsultoida lääkäriä ja ilmoittaa minulle.

 Sitten siirryin asiasta utopiaan. Isälläni on todettu geeniperimäinen maksasairaus. Se voi johtaa syöpään, eikä siihen tiedetä tarkempaa lääkitystä. Sain uutisen muutama viikko sitten. Voi olla, että mitään sairautta ei tästä seuraa, mutta varuunvuoksi. Voi jos uutinen olisi tullut edes muutama kk myöhemmin, ehtisin varmasti jo surra tätäkin asiaa paljon enemmän. Mutta sain sen tähän kaaokseen. Joten totesin kuultuani, että voi kamala. Isä sanoi, että nyt lapset on tutkittava (minut ja sisarukseni) asian varmistamiseksi myös. Sain lähetteen terveyskeskuksesta ja tänään luovutin vereni tutkittavaksi asiaan. Nämä tiedot lähetetään Helsinkiin ja saan kuulla uutisen parin viikon sisällä; joko olen saanut geenisairauden tai en. Siinäpä se.
Tässä paskassa ei tunnu muuta mahdollisuutta olevankaan, kuin että täällä se on. Ihan takuulla. Ja varmasti jo syöpänäkin. Ihan takuulla.

 Sitten reipastin itseni. Itkin aikani autossa ja väänsin volat kaakkoon. Kävin kaupassa ja hain jätskiä. Olin ollut jo melkein kolme kuukautta surkea ihminen ja tänään otin itseäni niskasta kiinni kaiken tämän päälle. Otin vauvalahjan kaapista ja vein jätskin mukanani.

 Kävin tervehtimässä uutta ystäväni vauvaa. Pidin häntä pienen hetken sylissä ja hymyilinkin. Heillä oli sotkuista, mutta lasten elämä näkyi ympärillä. Itselleni tuli pikeminkin tarve alkaa siivoamaan, kuin hoitamaan vauvaa. Mistä lie johtui. Ystäväni kertoi nimestä, synnytystarinastaan sekä kuluneesta kesästä ja vauvan elosta sekä olosta. Kysyi, mitä minulle kuuluu. Vastasin, että remonttia ja loman odottelua sekä uutta työpaikkaa. Sillä livulla pääsin ajatuksistani. Kerroin uudesta työstäni ja hän onnitteli. Samaan lauseeseen totesi, että joku toinenkin ystävänsä oli saanut samanlaisen työn. Tuli vähätelty olo. Hän kyseli myös sisareni vauvasta. Ennen kerroin suun vaahdossa sisarusteni lapsista. Nyt en olisi jaksanut. Jotenkin oli olo, että jos hän muutaman kuukauden tapaamisen jälkeen haluaa tietää ennemmin sisarukseni lasten hyvinvoinnista, kuin minun, niin olkoon. Kerroin kaiken olevan mainiosti.

 Ja itkin matkalla. Itken nyt. Olen kotona. Saan itkeä ja itkeä. Olen loppu. www.rantapallo.fi, sieltä aion etsiä itselleni sopivan äkkilähdön auttamaan minut ylös. Olen liian kuormittunut nyt kaikesta ja haluan olla ja olla ja olla. Olen vajonnut maan alle. Terapeuttini kysyi, että millä pääsisin sieltä ylös.
Vastasin, että jo päivän loma kaikesta arjesta tekisi hyvää. Mutta jaksan vielä viikon. Sitten olen taas positiivinen oma itseni ja hymyilen naapureiden vauvoille ja olen täti, josta kaikki pitävät. Täti, jolla ei tule olemaan koskaan lapsia.


 Olen lapseton.

terapia.

Täällä syön puuroa. Laitoin siihen ensimmäisen kerran sitten vuosiin voisilmän. Yritin poiketa aamurutiineista. Puurosta tuli Pahaa. En voinut syödä sitä. On minullakin ongelma. Teenkö elämästäni joka asiassa ongelman? Haluanko ongelmia? Haluanko olla onneton? Haluanko olla lapseton?

Pelottaa. Mieheni ei pääsekään mukaan. Meillä on täys työ tällä viikolla saada pidettyä kalenteriaikatauluistamme loppuviikolle kiinni, joten suosittelin hänen jättämään terapiakäynnin väliin. Voisin itsekin jättää. Eikö saman asian ajaisi kuuma höyry saunassa ja lasillinen kuplivaa? Viikonloppuna kokeilin, nyt jo taas murehdin.

Viikonloppuna sain muutenkin ajateltavaa, iskun päin kasvoja. Nainen, jota en entuudestaan tuntenut, mutta tutustuin, kertoi avoimesti lapsettomuushoitokierteestään. Miten se päätyi onnellisesti. Miten lapsi täyttää jo pian kolme. Kerroin hieman omaa tarinaani ja kiitin tätä uskollisuudesta minua kohtaan. Hän totesi kylmästi: Sinä olet vielä niin nuori, että älä murehdi. En saanut sanotuksi, kuin "puolitoista vuotta on kiertoja takana, en enää tällä menolla ole kauaa nuori."

Ties tarkoittiko hyvää, mutta sanoi pahaa. Mutta teki rei´än sydämeeni. Ystävälleni tästä avauduttua hän totesi, "aika on puolellasi, usko pois."

Mutta kuinka kukaan tämän helvetin läpikäynyt voi toiselle edes todeta kylmän viileästi, että ei sinun aikasi vielä olekaan, koska olet liian nuori. Olen (olin?) nuori, koska olen aina halunnut perustaa perheen nuorena, saada lapsille pienet ikäerot ja olla energinen äiti, joka pystyy mihin vain! Pian varmasti koukkuselkää alkaa vihloa...

Miksi tässä elämässä pitäisi edetä tietyllä sabluunalla? Hyvähän se on, että olemme hakeutuneet hoitoihin "ajoissa" ja emme joudu taistelemaan aikaa vastaan, mutta omia voimiani vastaan kuin minkä ikäisenä tahansa.

Nyt menen valmistautumaan seksuaaliterapeutin vastaanotolle. En laita ripsiväriä, tänäänkään.

Hengitän.

Olen täällä. Hengitän. Olen elossa. Varpaani liikkuvat. Pystyn niellä.

Mutta en jaksa tätä asiaa. Olen valmis luovuttamaan, - nytkö jo? Kun hoidot vasta aloitettiin ja kaikki on ikäänkuin nyt täysillä matkassa voin huokaista ja sanoa, että ei sittenkään kiitos.

Olisinko siihen valmis?

Viime viikolla lomallani sain aimoannostuksen iloa, urheilua ja hyviä säitä, auringonpaistetta ja erityisesti; isossa seurassa vallan muuta ajateltavaa kuin lapsettomuus. Sitä sanaakin on nyt niin vaikea sanoa. Sen haluaisi vain nielaista ja ohittaa.

Mutta nyt. Seksuaaliterapeutti joutui perumaan käyntimme tällä viikolla oman sairastumisensa vuoksi. En oikeastaan tiedä, olisiko siitä ollut järin hyötyäkään. Nyt en voi pahoin, en huuda, en oksenna, enkä itke itseäni uneen. Ajattelen muuta. Isoja asioita elämässä. Parisuhteen ylläpitoa, uutta kotia. Uusia haasteita.

Terapia siirtyi ensi viikolle. Ensi viikolle odotetaan myös alkavia kuukautisiani, jos terolut- tabletit ottavat toimiakseen. Jos jos ja jos. Teemme myös viralliset kauppakirjat uudesta kodistamme. Pregny- pistokset alkavat myös, jos kuukautiset alkavat.

Pääni hajoaa tähän. Vaivun mielummin tällä hetkellä koomaan kuin ajattelen lapsettomuuttani loppuelämän.

Miksi edes halusimme kodin suurelta plantaasilta? Miksi edes halusimme lisää huoneita asuntoomme? Miksi halusimme rauhaisan pihan ja mansikkamaan? Mitä niillä teemme, kun ei niihin ole täytettäkään. Kiinteistövälittäjä totesi, miten on jo kuulevinaan pienten jalkojen tepsuttelua huoneissa.

Paskat, sanon minä.