Kesä 2013.

Seuraavassa kollaasia kesästäni 2013. Voisko sanoa että pahimpia, parhampia ja odotuksellisimpia otoksiani. 

Tästä kaikki lähti. Kun sain pienen irtautumisen arjesta, hälinästä, kiireestä, stressistä, parisuhdeongelmasta, talo-ongelmasta, meidän elämäämme puuttumisesta ja lääkäreistä. Olen takuuvarma, että äkkilähtömme oli pelastus moneen ajatukseen.

Vanhoja ja uusia lääkkeitä. Dosetti on niin täynnä, että en saanut edes kaikkia lääkkeitä sopimaan sinne. Lugesteron määrättiin tänään "raskauden alkuun saakka" (Se oli aika outo ilmaisu, kerrottakoon..). Panadolia on mennyt tänään jo aika monta, ja vielä aion jatkaa. En halua olla kipeä, jos ei ole pakko. Zumeron määrättiin myös tänään hedelmöityshoitojen ajaksi. Kolme kertaa päivässä 8h välein teki puhelimeni kalenterista aika tiukan... ;)

 Tältä näyttää historiamme sekä palanen tulevaisuutta. Voi miten monta paperia ollemmekaan jo tuhlanneet asian tiimoilta. 

 Siinä se on. Gonal, jonka annostus tällä kertaa toimi. Kelan lääkekattomme on nyt täynnä ja nautin 1,50€ maksavista lääkkeistä loppuvuoden ajan. 

Näyttääkö sinulla tältä?

Lapsettomuus voi olla myös taidetta ;)

Näin lopuksi voit veikata, mikä ei kuulunut samaan kategoriaan?
Vaikka toisaalta, se olikin kaikista tärkein osuus koko prosessiamme. 

Tänään aamulla siirryimme kotoamme Tampereelle ja pääsin punktioon. En uskonut sitäkään kokevani, ennenkuin olin tuolissa ja näin pienten munarakkuloiden pisteet monitorissa. Kerroin vasemmalla puolella olevan cystan. Lääkäri kysyi, että minäkähän kokoinen cysta on? Vastasin, että aina se on ollut hoitoja sekoittamassa olemalla noin 18mm kokoinen. Lääkäriä huvitti ja hän kertoi, että kaikki rakkulani ovat sitä koko luokkaa ja näin ollen on mahdotonta tietää, mikä se niistä on. Näinpä imettiin kaikki pois. Olo oli sen mukainen.

Ensin pääsin sisään, meitä oli neljä pariskuntaa yhtä aikaa huoneessa. Me toisena sisään. Yhdet 20 vuotta meitä vanhempia, toiset 15, toiset 10... Taisimme olla nuorimpia. Siksi toivommekin, että luonto totisesti olisi puolellamme. Sairaanhoitaja oli halattavan ihana. Hän kertoi kaiken niin perusteellisesti, tunnollisesti ja osaaottavan hyvin. Ei kuitenkaan säälivästi, vaan tsemppaavasti.
Sain 1mg panadolin ja tipan kyynärtaipeeseeni. Mieheni oli tuolla välin purkituksessa omassa huoneessaan. Hänen tultuaan takaisin olin pukeutunut sairaalatakkiin ja näin hänen ilmeestään, että hänkin säikähti. Nyt mennään.
Odottelimme hetkisen, pääsimme sisään ja sain suoneen kipulääkettä. Se humpsahti päähän. Olin iloinen koko ajan tähän asti. Rautainen kohdun levitin oli ikävän tuntuinen, mutta se ei tuntunut vielä miltään kummemmalta. Mutta voi taivas kun nipisti neljä kohdunsuulle laitettavaa puudutuspiikkiä. Mieheni käsi oli hyvässä hapessa varmaan tuossa vaiheessa ;)

Ja sitten se alkoi. Ensimmäisen munarakkulan hoitaja kertoi löytäneen, sitten hän keskittyi laskemiseen. Minä keskityin hengittämiseen. Oikean puolen tyhjääminen vielä onnistui suuremmitta kivuitta. Vasemmalle puolelle olikin asia erikseen. Kyyneleet valuivat väkisin silmistäni ja puristin sängyn laitaa ja mieheni kättä. Hän oli ehdoton tukeni. Kaikkein tärkein osuus koko toimenpidettä.
Pian se oli ohi. Mieheni oli laskenut, että koeputkia kerättiin ainakin kuusi kappaletta. En osannut ajatella mitään. Minut talutettiin sänkyyn ja itkin. Silloin sattui. Tuntin itseni luovuttajaksi koska itken lapseni tekoa varten. Mieheni tuli ottamaan minut kainaloonsa sairaalasängylle ja siinä me vain makasimme ja kerroimme rakastavamme toisiamme. Sain suoneen lisää kipulääkettä kaksi pussia ja otin pienet torkut. Herätessäni näin paperin, jossa luki 17!!

Ensin näin 7, mutta sitten hahmotin edessä olevan 1. Se oli meidän lukumme.
Jos kaikki menee hyvin eteenpäin, pääsemme perjantaina alkion siirtoon! Ei voi olla tottakaan!

He eivät soita, jos kaikki on hyvin. He soittavat, jollei meidän tule mennä solujen jakautumattomuuden vuoksi. En vielä tiedä onko kyseessä icsi vai ivf. Se jää kuultavaksi. Sitten nukahdin uudelleen. Keräilin voimia ja söin eväsleipäni. Pääsimme parin tunnin päästä lähtemään kotiin. Matkalla olin kovin kipeä, mutta hymyä täynnä.

Kävin hakemassa pussillisen lääkkeitä apteekista. (kts. yllä) Yksi niistä oli jo tutuksi tullut pregnyl- pistos. En hoksannut kysyä, mihin vielä sitä tarvitsin, kun keräys oli jo tehty, mutta uskoisin sillä olevan jokin yhteys hyperstimulaatioon, - ehkä sillä varmistetaan kaikkien munarakkuloiden varma irtoaminen. 

Nyt olen pöllähtänyt, hieman lääkehuuruinen, itkuinen, mutta hymyilen.

ps. Palkitsin itseni kotiintulomatkalla uudella puhelimella, kun vanhan heitin vahingossa soralle. Nyt saan siis tilaisuuden jatkossa päivittää tätä blogiakin myös liikkeellä ollessani.