Äsken kävin itseäni piristämässä, nyt oli pakko.

Töistä tulin kotiin kuin rätti väännettynä viimeistä pisaraa myöden. Makasin vain liikkumattomana sohvalla ja itku pääsi jälleen valloilleen. Mieheni tekemä remppakaan ei jaksanut kiinnostaa, vaikka sisustusintoisena ihmisenä yleensä olen kaikessa itse päällepäsmärinä, mutta nyt ei.

Mieheni kuitenkin sanoi perheessämme tutuiksi tulleet sanat, "Itku pois" ja koitin kasata itseni.  Järjestelin paikkoja ja annoin jälleen itselleni aikaa sopeutua itkun jälkitilanteeseen. Löysin jälleen rakkauden tulvan sisältäni nähdessäni mieheni tarkan kädenjäljen ja ajattelevaisuuden.  Miksiköhän hän edes tahtoo tämän elämän olla kanssani? - Sitä en tiedä, vieläkään. Mutta niin onnellinen voin vain olla siitä kaikesta rakkaudesta, jonka hän jaksaa jakaa kanssani <3. Ilman ei minua enää varmasti edes olisi.

Iltasella laittauduin hieman ja lähdimme katsomaan ystäväni uutta asuntoa, voi miten kaunis se olikaan. Jälleen uuden rakentamisen into valtasi mieltäni.. Vaikka mielummin rakentaisin kroppaani jotain loppuelämääni mullistavaa - mutta niin.. Tässä ollaan.
Sen jälkeen lähdimme palkitsemaan hyvin tehdystä työviikosta - ja itsemme kokoamisesta, - ravintola-annoksille. Ruoka on ainakin asia, joka saa hymyn edes hetkeksi huulilleni. Pääsimpä nauttimaan jälleen myös viinistä, sillä en ole uskaltanut sitä juoda viimeisen kuukauden aikana tippaakaan, että olen antanut itsestäni kaiken mahdollisen toivon ja energian mahdolliseen kiinnittymiseen.

Viime yönä alkaneet kuukautiset kuitenkin lopettivat toivon jälleen. Unohdettu, kadotettu, yksin, loppuelämä.

Tervetuloa maailmaani uudet lukijat. Annetaan toisillemme virtaa, jaetaan ajatuksia ja ollaan yhtä. <3