Iso huokaus.

Jokainen läheinen rakkain ystäväni on tällä hetkellä raskaana, alleviivaan, Jokainen. 
Kuinka paljon toivoin, että olisin sitten kun se aika on, raskaana yhdessä tärkeimpieni ja läheisteni kanssa. Miten kiva olisi jakaa vointi, vatsan kasvu, vauvan liikkeet ja neuvolakortit yhdessä. Nauraa ja viettää aikaa yhdessä. Mutta ei. Tässä ollaan, yksin ja niiin yksin.

Iltapäivällä rohkaisin mieltäni ja perhe, joilla on pieni lapsi, kysyivät tulla meillä käymään. Perheen isä on entuudestaan mieheni ystävä ja ovat lapsena olleet erottamattomat. Perheen äidin kanssa emme ole olleet kuin hyvänpäivän tuttuja, mutta tällä kertaa meidän aikatauluun sopi heidän tulla käymään. Sovimme, että kello 18-19 olisi hyvä aika. Lapsi on vasta vuoden ikäinen ja ajattelin sen sopivan minulle ja päälleni oikein hyvin, nyt olisi kerrankin juteltavaa jonkun aikuisen kanssa, joka ei ole raskaana.

Väärin meni. Ovikello soi, iskä ja pieni tyttö astuivat sisään. Hei - ja tervetuloa. Ja... Onnea. Äiti tammivauvan kanssa asteli sisään. Itkua niellen halauksia  - ja onnea. Kiirehdin keittiötä laittamaan, nielemään omaa paskaa oloani. Tämä oli tälle viikkoa viides raskausuutinen lähipiirissäni. VIIDES! Kuinka kummassa kenenkään ihmisen lähipiirin, tai vähän kaukaisemmankaan kaveripiirissä kukaan joutuu/ (toiset saavat) kuulla VIISI raskausuutista VIIKOSSA. Ehkä tämä viikko pian loppuu.

Kiitos ja hei, oli mukava kun kävitte, vielä mukavampi kuin lähditte. Lähden nielemään suolaisia kyyneliäni, - siitä on lauantai-ilta tehty.