Tervetuloa mukaani.

Ja kun vihdoin kohtaamme.. 

Nyt se alkaa. Oman elämän avaaminen, sen kipeimmästä kipeimmän haavan avaaminen julkiseksi totuudeksi. Tarvitsen enemmän ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aiheesta, ihmisiä, jotka elävät samassa hetkessä, ihmisiä joilla on uskoa ja toivoa vielä jäljellä; Minun omani on kadonnut. Sitä etsiessä, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Sydän raskain sormin avattu.

Lapsettomuus. Nyt se on sanottu, siitä on tämä blogi kirjoitettu. Tervetuloa mukaan, minä ja sinä. Jaetaan suru yhdessä, tehdään tästä halvempaa kuin se terapia, johon olin jo valmis menemään. Nyt itkemme yhdessä.

"Katselen täältä kaukaa, Miksi äiti itkee? 

Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

 Minäkö heille olen surua tuottanut, kun vain katselen täältä kaukaa. 

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti, että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan. 

Voitko joku äitiä lohduttaa, pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois? 

Voitko isän olkaa taputtaa, ettei niin kumarassa hän ois? 

 Kerro heille, etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan. 

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on ettei heitä malttaisi millään antaa pois. 

 Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen lennän perhosena ikkunaan. 

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana hänen poskeaan silittää saan.

 Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa ja

 isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea. 

Ja kun vihdoin kohtaamme, löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.

 Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.

 Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.

 Koska saan mennä, 

joko pian pääsen omaan kotiin?"